Kirjoittajavieras: Anna Klemi

Kiusaaminen jättää jälkensä

Kiusaaminen jättää jälkensä, ei vain kiusattuun, vaan samalla kaikkiin muihinkin tilanteissa mukana olleisiin. En taida olla kovin väärässä, jos sanon, että kaikki me olemme kiusaamisen kokijoita.

Toimin vuosia opettajana aikuisoppilaitoksessa, jossa opetin ammatillista vuorovaikutusta eri aloilla. Yksi iso opiskelijaryhmäni olivat uudet liikenneopettajat. Opiskelijani olivat ihan huippuja, sitoutuneita, motivoituneita ja riittävän rohkeita miettimään itseään ja taustaansa hyödyntääkseen sitä tulevassa työssään nuorten autokouluaan käyvien nuorten parissa.

Opintojen aluksi kirjoitutin jokaisella ryhmällä Viestijäkuva- esseen eli aineen, jossa heidän tuli pohtia ”miten minusta tuli minä”, eli sitä, mitkä kaikki asiat ovat olleet vaikuttamassa siihen, millainen ihminen minusta on tullut ja miten se vaikuttaa siihen, miten olen nyt, aikuisena ihmisenä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kirjoitukset olivat henkilökohtaisia ja minulle ihana kurkistus jokaisen kirjoittajan menneisyyteen ja maailmaan. Vuosien varrella sain lukea satoja hauskoja, taitavia, liikuttavia, riemastuttavia tarinoita siitä, miten paikkakunnan ilmapiiri, perheen koko ja rakenne, menetykset, kaveripiiri, läheiset mummosta kuuroon serkkuun, pohjanmaalaisuus tai vaikkapa hevostyttöys olivat olleet kasvattamassa yksilöä siksi, mikä hän nyt oli.

Moni kertoi kokemuksiaan koulukiusaamisesta

Jokainen kirjoitus oli ainutkertainen, mutta yksi teema toistui kirjoituksissa. Olin yllättynyt siitä, miten moni kirjoitti koulukiusaamisesta. Vielä enemmän yllätti se, etteivät opiskelijani kuvanneet kiusaamista sen kokijan näkökulmasta, vaan ihan yhtä paljon he kirjoittivat kokemuksistaan kiusaamistilanteiden vahvistajina, tukijoina, äänettöminä hyväksyjinä, kiusaamiselta silmänsä sulkijoina. Tästä kertovat kappaleet olivat pitkiä, ehkä pidempiäkin kuin ne, joissa kiusaamista kokeneet kertoivat kokemuksistaan.

Entiset kiusaajat kertoivat katumuksesta, häpeästä ja hämmästyksestään siitä, että olivat joskus kyenneet tekemään jotain niin vahingollista jollekulle toiselle. Lapsen ajattelemattomuus tai kypsymättömyys empatiaan ei riittänyt selitykseksi kirjoittajille. Moni kirjoitti, ettei ollut aiemmin kehdannut kenellekään asiasta puhua. Sain myöhemmin myös useita sähköposteja, joissa kiitettiin mahdollisuudesta saada kirjoittaa vaikeaa asiaa ulos itsestä.

Häpeän tunne molemmilla osapuolilla

Uhri on kamala sana, se huutaa kokijan avuttomuutta. Uhriutta ei kai kukaan haluaisi itsessäni nähdä. Silti voit olla se vanhempi, jota raastaa sanaton ja voimaton raivo ja avuttomuus oman lapsen kiusaamisen edessä. Tai olet ollut se, jonka omat muistot kiusaamisesta nousevat pintaan, kun omaa lasta kiusataan tai jos oma lapsi kiusaa.

Ehkä tiedät sen epämiellyttävän tunteen, kun tunnistat menneisyydestä tutun ihmisen liikennevaloissa, Prisman kalatiskillä tai työpalaverissa ja toivot ettei se sittenkään olisi se, kiusaajasi, tai se, jota kiusasit. Ehkä se kuitenkin on Hän ja nyt joudutte tervehtimään ja hymyilemään toisillenne, koska olettehan aikuisia. Vaihdatte pintapuolisia kuulumisia toivoen, että tilanne olisi pian ohi, toivoen ettei se toinen muistaisi, mutta kyllä hän muistaa. Aina me muistamme. Vaikka tapahtumat ja niiden yksityiskohdat haalistuvat, tunne jää. Häpeä on monesti sen tunteen nimi, joka liittyy näihin tilanteisiin, molemmilla osapuolilla, oli siinä järkeä tai ei. Tunnehan ei tunnetusti järkeä juurikaan tottele.

Joskus olemme voimattomia kiusaamisen edessä

Vuosia sitten olin mukana tilanteessa, jossa alakouluikäisten poikien joukko kiusasi yhtä. Kiusatun pojan äiti sai tietää asiasta ja arkaillen soitti yhden kiusaavan pojan isälle. Arkaillen siksi, että mielessä kummittelivat kaikki ne tarinat vanhemmista, joiden on vaikea hyväksyä ajatusta omasta lapsesta kiusaajana.

Kiusaajiksi nimettyjen poikien vanhemmat eivät olisi voineet asiaan paremmin suhtautua. Yhden pääpukarin isä soitti välittömästi läpi muut vanhemmat ja jo samana sunnuntai- iltana istuimme heidän keittiönpöytänsä ääressä, pojat ja me vanhemmat. Tilanne oli pojille varmasti vaikea. Kukaan ei kyseenalaistanut kiusatun kokemusta, eikä kiusaamiselle annettu yhtään ymmärrystä. Poikia varmasti järkytti nähdä itkevä vieras nainen, kiusatun pojan äiti. Pojat selvittivät asiaa, anteeksi pyydettiin ja asian piti olla käsitelty ja ohi eikä se koskaan enää toistuisi. Kunnes seuraavana päivänä koulussa kiusaaminen jatkui, nyt ilkkumisena kantelupukille, joka oli mennyt kertomaan vanhemmille asiasta.

Joskus käy niin, että vanhemmat toimivat oikein ja vastuullisesti, opettaja on tilanteen tasalla, asiaan puututaan ja silti olemme voimattomia.

Empatia on elämässä tarvittavia pehmeitä taitoja

Empatia on hiljaista ymmärrystä, kykyä astua toisen ihmisen saappaisiin ja taitoa katsoa maailmaa hetken aikaa siitä toisen suunnasta, ei omastaan. Empatia on hiljaista, usein melkein näkymätöntä, niin että vasta sen puute, vaikkapa kiusaamistilanteessa, alleviivaa sitä, mitä ei ole.

Toisen asemaan asettuminen ei ole aina helppoa eikä edes kovin kivaa. Empatia on silti niitä elämässä tarvittavia pehmeitä taitoja, jotka todellisuudessa ovatkin ihan rautaa. Tunnetaidoilla pärjätään elämässä, ihmissuhteissa ja vaikkapa työelämässä, joka sekin on monimutkainen ihmissuhteiden verkko. Empatia itseä kohtaan on ehkä sitä trendikästä itsemyötätuntoa, jota sitäkin voisimme treenata ainaisen itseruoskinnan sijaan.

Olen opettaja, joka ei oikeastaan usko opettamiseen. Uskon oppimiseen, joka tapahtuu muiden myötävaikutuksella, yksilön oman oivalluksen kautta. Mekaanisia taitoja voi ehkä oppia ulkoa, mutta tunnetaidot opitaan eläen ja eläytyen, erehtyen ja kokeillen, useaa kanavaa käyttäen ja mahdollisimman monella tavalla. Usein se tapahtuu pakottamatta ja vähän kuin huomaamatta, toinen toistamme kuunnellen.

 

Anna Klemi
FM, vuorovaikutuskouluttaja, opinto-ohjaaja

Asiakkaiden kokemuksia PeliNikkareiden peleistä