Nuori X kokee olonsa ahdistuneeksi. Hän tulee nuorisotiloille ja kertoo ohimennen olostaan ohjaajalle, joka ottautuu asiaan ja vie nuoren tilanteen tiimin tietoon. Tiimissä asiaa pohditaan ja tullaan siihen päätökseen, että nuori X tulee ohjata eteenpäin. Nuori X on palvelujonossa muutaman kuukauden ja pääsee viimein vastaanotolle. Ahdistus on ehtinyt kasvaa ja elämänhalu hiipua. Vastaanotolla todetaan, että nuori tarvitsee pitkäkestoisen terapian ja on asetuttava sitä jonottamaan. Jonossa kuluu kuukausia ja ahdistus kasvaa. Viimein nuori X pääsee terapiaan ja aloittaa purkamaan elämäänsä jälleen uudelle aikuiselle.
Meidän palvelujärjestelmässä on usein se ajatus, että nuori ohjataan aina eteenpäin. Ruohonjuuritason kohtaamisissa ei uskota omaan osaamiseen ja ohjataan nuori ikään kuin paremmin osaavalle henkilölle. Usein ohjausta tarvitaankin, mutta usein ajattelen sen olevan tarpeetonta.
Jos kukaan ei kuule
Nuoren pahaolo voi syntyä monesta asiasta. Yksi keskeinen syy on se, että ei pysty puhumaan mielessä pyörivistä asioita kenenkään kanssa ja asiat muuttuvat mielen syövereissä suuremmiksi ja suuremmiksi. Pian ne täyttävät mielen ja ollaan tilanteessa, jossa nuori kokee suurta ahdistusta. Kun ahdistus pääsee valloilleen, ei mieleen mahdu enää yhtään positiivista asiaa ja tulevaisuus näyttää mustalta. Ahdistus on elämää lamauttava voima ja se tulee aina ottaa vakavasti. Ahdistus vaatisi myös nopeaa puuttumista, jotta se olisi helpommin voitettavissa. Alkutarinan nuori X joutui ohjauksen liukuportaisiin, jotka veivät eteenpäin, mutta hitaasti. Nuori X olisi tarvinnut aikuisen kohtaamista heti, kun hän huolistaan ensimmäistä kertaa puhui.
Kohtaamisen ei tarvitse olla monimutkaista
Palataanpa takaisin. Voisimmeko muuttaa alun tilanteessa jotain? Kuvitellaan, että nuori tulee nuorisotiloille hengaamaan. Nuorisotilalla on ihan tavallinen, turvallinen aikuinen eli paikan nuorisotyöntekijä. Hän pelaa nuoren X kanssa biljardia ja kysäisee, että mitä ”sulle muuten kuuluu?” Nuori X avaa hiukan tilannettaan ja viittaa, että koulu menee nyt alamäkeen ja kotonakin on haasteita ja mikään ei oikein huvita. Nuorisotyöntekijä kuuntelee ja kyselee hiukan lisää. Päästään jutun päästä kiinni. Nuorisotyöntekijä pyytää nuoren samalla viikolla toisen kerran tiloille ja juttua jatketaan siitä mihin edellisen kerran jäätiin. Nuorisotyöntekijä sopii nuoren kanssa aina seuraavan ajan, jotta nuori X pysyy kontaktissa riittävän kauan. Nuori x saa yhteisten keskustelujen kautta jäsennettyä asioita ja nuorisotyöntekijä auttaa saamaan elämästä kiinni. Nuorelle X tulee tunne, että hän on tärkeä tyyppi ja aikuisella on hänelle aikaa.
Mistä tässä sitten on kyse? Ihan tavallisesta kohtaamisesta. Nuorisotyöntekijä on kiinnostunut, antaa aikuisen peilauspintaa nuorelle, jäsentää haasteita yhdessä. Nuorelle X on muodostunut kontakti, joka kannattelee jo pelkästään sen vuoksi, että aikuisen tapaaminen on tapahtunut helposti ja luontevasti. Nuori X ei ole ohjautunut palvelun portaisiin, vaan on pysähtynyt heti ensimmäiselle portaalle, jossa nuorisotyöntekijä on hänet kohdannut.
Tämä on se, mihin haluan rohkaista kaikkia, jotka kohtaavat nuoria. Pysähtymään, kysymään ja kuuntelemaan. Juuri nyt nuoret tarvitsevat tätä erityisen paljon. Kannetaan yhdessä huolta näistä arvokkaista tyypeistä siinä kohti, missä heidät kohtaamme.
Aina nuoren ei ole helppo avata puhetta. Keskustelun tueksi on olemassa MeikäMeikä-peli, joka avaa luontevasti keskustelua niin kahdenvälisissä keskusteluissa kuin ryhmätilanteissa. Peliin liittyvät kysymykset toimivat keskustelun avaamisessa ja pelimestari voi syventää ja laajentaa teemaa omilla kysymyksillä.
Susanna Sillanpää
kiintymyssuhdeterapeutti (DDP),
perheohjaaja, työnohjaaja, PeliNikkari